28.2.2017

Alapuolella on mielenkiintoisen väitöskirjan suomenkielinen tiivistelmä vuodelta 2014. Sen perusteella minä olen selvästi terapeuttityypiltäni pitkän psykoterapian tekijä. En ole niin napakka enkä johdatteleva kuin lyhytterapia edellyttää. Se on hyvä, että terapeutit ovat erilaisia, kaikki tarvitsevat löytävät itselleen sopivan terapeutin. Vaikka olen kognitiivinen, työskentelyni on hyvin samankaltaista kuin psykodynaamisissa terapioissa. Siksi määrittelenkin itseni kognitiivis-konstruktiiviseksi tai integratiiviseksi terapeutiksi. Seuraavassa siis Erkki Heinosen väitöskirjan suomenkielinen tiivistelmä:

 Erkki Heinonen

 Therapists' professional and personal characteristics as predictors of working alliance and outcome in psychotherapy

SUOMENKIELINEN TIIVISTELMÄ (Väitöskirja 2014)

Psykoterapeutin ominaisuuksilla on väliä Lyhyet ja pitkät psykoterapiat edellyttävät erilaisia ominaisuuksia terapeutilta, osoittaa Helsingin Psykoterapiatutkimuksesta valmistunut tuore väitöstutkimus. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella työskentelevän tutkija Erkki Heinosen väitöskirja selvitti sekä terapeuttien ammatillisten että henkilökohtaisten ominaisuuksien vaikutusta potilaiden kanssa muodostuviin yhteistyösuhteisiin ja terapian tuloksellisuuteen. Väitöstutkimuksen mukaan psykoterapeutin aktiivinen ja tilanteeseen tarttuva vuorovaikutustyyli oli hyödyllinen erityisesti lyhyissä terapioissa, jotka kestivät noin puoli vuotta. Harkitseva, varovainen ja hienotunteinen vuorovaikutustyyli osoittautui puolestaan hyödyllisemmäksi pitkässä, noin kolme vuotta kestävässä terapiassa. Lisäksi terapeutin vähäisemmät ammatillisen taitavuuden ja mielihyvän kokemukset työssä vaikuttivat haitallisilta erityisesti lyhyissä terapioissa. Väitöstutkimus osoitti myös, että tuloksekkaiden terapeuttien ammatilliset ja henkilökohtaiset ominaisuudet saattavat limittyä monimutkaisesti toisiinsa. Tämä näkyi erityisesti psykoanalyysissa, jossa hyviä hoitotuloksia aikaansaivat sellaiset terapeutit, jotka olivat ammatillisesti pidättyviä, mutta henkilökohtaiselta vuorovaikutustyyliltään läsnäolevia. Tulokset pohjautuivat kansainvälisestikin mittavan ja ainutlaatuisen Helsingin Psykoterapiatutkimuksen viiden vuoden seuranta-aineistoon. Tutkimus on tiettävästi ainoa, jossa on satunnaistetussa asetelmassa kyetty vertailemaan lyhyiden ja pitkien psykoterapioiden vaikuttavuutta. Vuonna 1994 alkaneessa hankkeessa 326 masennus- ja ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää aikuista satunnaistettiin joko noin puoli vuotta kestäneisiin, lyhyeen ratkaisukeskeiseen tai lyhyeen psykodynaamiseen terapiaan, sekä noin kolme vuotta kestäneeseen, pitkäkestoiseen psykodynaamiseen terapiaan. Lisäksi 41 potilasta valikoitui omasta aloitteestaan noin viisi vuotta kestäneeseen psykoanalyysiin. Hoidoista vastasi 71 terapeuttia pääkaupunkiseudulta. He arvioivat sekä ammatillisia ominaisuuksiaan että kokemuksiaan ja vuorovaikutustyyliään omissa ihmissuhteissaan ennen terapioiden aloittamista. Suomalaisaineiston löydöksiä täydensi Chicagon yliopistossa tehty, tiettävästi laajinta olemassa olevaa, kansainvälistä yli 40 maan ja yli 10 000 terapeutin aineistoa hyödyntävä väitöksen osajulkaisu. Tämä monia erilaisia terapiasuuntauksia kattanut tutkimus osoitti, että terapeutit muokkaavat ammatillista vuorovaikutustyyliään heidän yksityiselämänsä käyttäytymistavasta, pohjautuen heidän terapiamuotojensa suosituksiin. Esimerkiksi juuri psykoanalyyttisesti suuntautuneet terapeutit muokkasivat ammatillista tyyliään eniten pidättyväksi, verrattuna muita suuntauksia edustaviin terapeutteihin. Koska psykoterapeuttien yksilöllisistä ominaisuuksista on edelleen vähän tutkimustietoa, löydökset kaipaavat vahvistamista jatkotutkimuksissa. Johtopäätösten varmistuessa tuloksia voidaan mahdollisesti soveltaa psykoterapeuttien koulutuksen ja työnohjauksen kehittämisessä. Ne voivat esimerkiksi auttaa terapeuttien henkilökohtaisten ominaisuuksien ja eri terapiamuotojen yhteensovittamisessa tuloksekkaan terapiatyön edistämiseksi.

________________________________________________________ 

8.2.2017

PSYKOTERAPEUTTIEN VUORO HUOLESTUA SOTE-UUDISTUKSESTA

Tässä on viite otsikon mukaiseen artikkeliin Kansan Uutisissa 6.2.2017:

http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3667501-psykoterapeuttien-vuoro-huolestua-sote-uudistuksesta-pilkkominen-18-osaan-loisi-eriarvoisuutta

Artikkeli, jonka voitte kokonaisuudessaan lukea edellä annetusta viitteestä, alkaa näin:

 "Osa sairaanhoitopiireistä haluaa purkaa Kelan järjestelmän ja siirtää rahat maakuntiin. Psykoterapian asiantuntijat ovat huolissaan psykoterapian saatavuuden huomattavasta heikentymisestä sote-uudistuksessa. He vaativat Kelan yhtenäisen kuntoutus-psykoterapiajärjestelmän turvaamista."

Minun näkökulmiani asiaan:

Huolestuttavaa. Olen tehnyt Kelan tukemia psykoterapioita yli 30 vuotta. Sen ajan psykoterapia on ollut päätyöni. Suomessa on koko tämän ajan ollut mielestäni erityinen vahvuus juuri nämä Kelan tukemat psykoterapiat. Tätä järjestelmää on korjattu koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Kun Kelan psykoterapiat tulivat lakisääteisiksi ja kun Kelan taloudellista tukea nostettiin aivan viimevuosina, psykoterapioiden mahdollisuus on tavoittanut todella hyvin tarvitsijat ja taloudellisesti se on tullut paremmin mahdolliseksi myös köyhemmille kuten työttömille ja opiskelijoille. Psykoterapiassa toteutuu erittäin hyvin valinnanvapaus, jokainen voi valita vapaasti itselleen parhaiten soveltuvan terapeutin. Valinnanvaraa on ainakin isommissa kaupungeissa. Työskentelen itse Tampereella, jossa meitä työskentelee n. 150 psykoterapeuttia, eli siis valinnanvaraa on ja kilpailu tietenkin takaa laadun. Aina voi vaihtaa, jos kokee valinneensa väärin. Tämä on Kelalle ok ja esim. minulle, koska en missään tapauksessa koe mielekkäksi työskennellä henkilön kanssa, joka käy vastaanotollani vastentahtoisesti. Kyllä näitä vaihtoja on joka vuosi jonkin verran ja Kela hyväksyy ne täysin. On todella pelottavaa, että näin hienoa ja toimivaa systeemiä lähdettäisiin nyt sotessa heikentämään. Ymmärrän hyvin, että haja-asutusalueilla Kelan psykoterapian saatavuus on heikompi. Minulla käy terapiassa potilaita suhteellisen laajalta alueelta Pirkanmaalla: Urjalasta Parkanoon, Valkeakoskelta Ähtäriin jne. Älkää hyvät päätttäjät nyt romuttako hyvin toimivaa systeemiä, vaan kehittäkää sitä edelleen olemassaolevan pojhjalta.

Pitää muuten vielä huomauttaa, etten tee tätä huolestunutta julkaisua minkään omanedun tavoittelun vuoksi. Toisin sanoen omien bistenesteni vuoksi, jos nyt edes psykoterapeutin ammatti on edes mikään bisnes. Psykoterapeutti on eräänlainen "käsityöläinen", kuten on räätäli, suutari jne. Kun olen huolissani suomalaisen psykoterapian tulevaisuudesta, olen huolissani siitä ainoastaan psykoterapiaa tarvitsevien ihmisten puolesta. Pitkällä kokemuksella tiedän, miten paljon rauhallinen ja pitkäjänteinen psykoterapia voi auttaa. Kelan tuki antaa siihen todella hyvän mahdollisuuden. Siitä olisi pidettävä mielestäni kiinni edelleen, sillä psykoterapian tarve on jatkuva. Julkinen sektori ei pysty siihen yhtä hyvin vastaamaan, kuin tämä Kelan systeemi, jossa yksityiset palveluntuottajat toteuttavat Kelan tukemat psykoterapiat. Nykyinen systeemi on joustava ja hyvin toimiva. Se ei ole myöskään kallis tehokkuuteensa nähden, tämä on tutkimuksin todettu fakta.

Allekirjoittakaa ystävät adressi kuntoutuspsykoterapioiden puolesta, jos olette samaa mieltä kanssani. Löytyy osoitteesta:
https://www.adressit.com/kuntoutuspsykoterapia

 

 

_________________________________________________

 

Mietteitä teatterista ja psykoterapiasta  (28.12.2016)

Olen aina ajatellut psykoterapeutin työtä niin, että sillä on tieteen ohella yhteyksiä myös taiteisiin. Kuuntelin äsken vuonna 2000 tehtyä Pentti Siimeksen haastattelua (Palmujen Siimes, Yle). Ohjelma tarkasteli Siimeksen työn lisäksi tunnettuja Palmu elokuvia, joissa Siimeksellä oli isoja rooleja.  Ohjelmassa hän sanoo näyttelijän työstä seuraavaa: ”Ehdottomasti työn pitää olla iloista. Ei tätä työtä jaksaisi muuten tehdä. Minäkin olen tehnyt tätä työtä yli 50 vuotta. Ei tätä jaksaisi, ellei työ olisi hauskaa. Ohjaajalla ja näyttelijällä saa olla eri näkemys ja sitten siitä tehdään yhdessä se yhteinen näkemys. Ohjaaja ei saa olla despootti. Sen pitää olla meidän työtä, yhteistyötämme. Teatteri on työtä, joka on samalla leikkiä, löytämistä yhdessä, nimenomaan yhdessä.”

Nämä sanat puhuttelivat minua hyvin vahvasti. Mielestäni psykoterapiassa on jotakin samaa: Psykoterapia on ensisijaisesti yhdessä tekemistä. Terapeutti ei saa olla despootti, joka tietää asiakasta paremmin hänen tilanteensa ja mitä pitää tehdä. Psykoterapia on yhdessä löytämistä. Tämän vuoksi psykoterapiassa on kaikkein keskeisin yhteistyösuhde. Voidaan olla eri mieltä, toisin sanoen asiakas saa olla eri mieltä, saa arvostella terapeuttia, esittää kritiikkiä. Se ei ole terapian loppu, vaan sen prosessin kuuluva olennainen osa. Siitä mennään eteenpäin yhdessä etsien ja yhdessä löytäen oivalluksia, ymmärrystä, unohtuneita muistoja, uusia yhteyksiä asioiden välillä jne.. Sitä on psykoterapia yhteinen prosessi, joka on parhaimmillaan yhteinen ilo, vaikka se voi olla välillä raskastakin, vaativaa ja ahdistavaa. Tavoitteena on kuitenkin löytäminen ja helpotus, vapautuminen. Tämä vie kuitenkin aikaa, matka on usein pitkä, mutta se on parhaimmillaan palkitseva matka. Ehkä psykoterapian yhteydessä sana leikki on korni, vaikka teatteriin se mielestäni sopiikin. Ilo on kuitenkin se sana, joka sopii myös terapiaan. Terapia on löytämisen iloa, yhdessä löytämisen iloa, siksi olen jaksanut tehdä sitä jo kohta 40 vuotta.

 __________________________________________________________

19.6.2015

Olen tehnyt psykoterapiaa ammatikseni yli 30 vuotta. Tarkoitukseni on täällä vähitellen kirjoitella esiin ajatuksiani, näkemyksiäni ja kokemuksiani. Tunnen tarvetta tehdä yhteenvetoa, synteesiä kokemastani, näkemästäni ja ajattelemastani. Tällä hetkellä kello on 23.12 ja olen ollut juhannuksen kunniaksi saunassa ja uimassa 15 asteisessa vedessä, joten nyt olen niin väsynyt, etten kirjoita enempää, mutta pyrin palaamaan tänne säännöllisesti jatkossa.

20.6.2015

Olen lukenut tuoretta kirjaa James Davies: Hajalla - onneton totuus psykiatrian nykytilasta. Se on hyvä kirja ja luettavasti kirjoitettu. Siihen on laatinut suomennoksen esipuheen psykiatri Ben Furman. Hän on ikätoverini ja olen siksi koko urani ajan seurannut hänen kirjoitteluaan ja esiintymisiään julkisuudessa. Hänellä on hyvin kriittinen, jopa kaunainen suhde pitkiä psykoterapioita kohtaan.

Esipuheessaan hän kirjoittaa seuraavaa:

"5. Meidän tulisi luopua siitä ajatuksesta, että pitkä ja tiivis yksilöterapia on jollakin lailla parempi hoitomuoto tai suositeltavampi terapiamuoto kuin muut terapiamuodot. Pitkä yksilöterapia on kaikista terapiamuodoista kallein, muttei lainkaan sen parempi kuin sen edullisemmat vaihtoehdot, kuten erilaiset ryhmäterapiat ja kuntoutuskurssit. Yhden ihmisen pitkän terapian hinnalla voitaisiin muilla menetelmillä auttaa lukuisia apua tarvitsevia." Furman, teoksessa: Davies: Hajalla, Basam Books, 2015, s. 13

"6. Itse asiassa meidän tulisi kokonaan kyseenalaistaa sokea uskomme psykoterapian autuaaksi tekevään vaikutukseen. Monet ihmiset ovat toki saaneet avun psykoterapiasta, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmiset hyötyvät yhtä lailla muistakin, yhteiskunnallisesti huomattavasti edullisemmista auttamisen muodoista kuten vertaistuesta, kokemusasiantuntiojoiden tuesta, tietoisuustaitojen opettelemisesta, korva-akupunktiosta, internetin itseapuohjelmista, kursseista, maallikoiden ohjaamista keskusteluryhmistä jne. Ihmisiä voidaan auttaa monilla menetelmillä ja meillä on suoranainen velvollisuus kiinnostua vakavasti erilaisista ja kansalaisten tarpeisiin skaalautuvista ammattimaisen psykoterapian vaihtoehdoista." Furman, teoksessa: Davies: Hajalla, Basam Books, 2015, s. 13

Hämmästyttävää on, että Ben Furman on "laulanut tätä samaa laulua" jo yli 30 vuotta täysin muuttumattomana. Mitä hän siis haluaa pitkien terapioiden suhteen, joita esim. Kela mielestäni ansiokkaasti tukee? Pitäisikö ne hänen mielestään lopettaa? Silti hän kirjoittaa: "Monet ihmiset ovat toki saaneet avun psykoterapiasta..." Tilannehan on tällä hetkellä niin, että kaikkia näitä vaihtoehtoisia hoitomuotoja on saatavissa ainakin Tampereella, jossa työtäni teen. Julkisella puolella, kaupungin psykiatrisessa avohoidossa ei edes tehdä pitkiä terapioita, mutta esim. ryhäterapiaa ja korva-akupunktiota kylläkin. En lainkaan ymmärrä edellä lainaamiani Furmanin kommentteja. Onko hän jollakin lailla jämähtänyt 80-luvulle tai jonnekin menneeseen. Minusta on erittäin hienoa, että saatavilla on kaikenalisia hoitoja myöskin pitkiä, intensiivisä psykoterapioita. Kelan tuki niihin on hyvin tärkeä, koska muuten niitä ei voitaisi toteuttaa. Voin kuitenkin oman kokemukseni valossa sanoa, että kukaan ei käy ainakaan minun antamissani psykoterapioissa turhaan. Pitkä psykoterapia vaatii motivaatiota ja se on vain sellaisella ihmisellä, joka kokee siitä hyötyvänsä. Kelan tukema terapia ei ole potilaalle ilmaista, vaan siinä on omavastuu, jonka jokainen maksaa. Voin kokemukseni perusteella sanoa, että pitkässä psykoterapiassa käyvät vain ne, jotka kokevat sitä tarvitsevansa ja siitä hyötyvänsä. Silloin tällöin terapiaan tulee henkilöitä, jotka eivät koe sitä itselleen sopivaksi - he eivät käy terapiassa väkisin, vaan lopettavat. Minusta tämä on oikein. Aina ei aloittaessa voi tietää miten hyvin psykoterapia potilaalle sopii, mutta jonkin ajan kuluttua hän saattaa tajuta, ettei se sovi ja lopettaa tai vaihtaa terapeuttia ja terapiamuotoa. On myös paljon henkilöitä, jotka jo tietävät, ettei pitkä terapia ole heidän juttunsa eivätkä edes hakeudu niihin.

Kun olen seurannut Furmanin näkemyksiä psykoterapiasta, olen vakuuttunut, ettei hän ole koskaan itse tehnyt pitkää terapiaa eikä kokenut siihen liittyviä prosesseja. Minä olen tehnyt todella paljon pitkiä Kelan kuntoutusterapioita ja kokemukseni on, että niissä voidaan edetä pidemmälle kuin Furmanin esittämissä lyhyissä tai muissa vaihtoehtoisissa terapioissa. Käsitykseni on, ettei Kela tukisi tällä tavalla pitkiä psykoterapioita, ellei niistä olisi todettua hyötyä. Kelan tuki ei millään lailla sido potilasta käyttämään kaikkia hänelle myönnetyjä 3 vuotta ja 200 kertaa. Suuri osa ainakin minun potilaistani käyttää huomattavasti vähemmän. Mielenkiintoinen seikka on myös se, että ainakin Tampereella ratkaisukeskeisten terapeuttien määrä on Kelan kuntoutusterapeuteissa lisääntynyt huomattavasti viime aikoina. Käsitykseni mukaan heidän terapiansa eivät aina ole lyhytterapioita, vaan he tekevät terapioita myös ns. pitkinä, jos tarve vaatii. Miten tässä nyt näin kävi? Furmanhan on saaranannut, että ratkaisukeskeiset terapiat ovat tehokkaita ja niille on tyypillistä lyhyys, käsittääkseni n. 20 kertaa. Eivätkö kaikkia saakaan apua lyhyesti ratkaisukeskeisissä terapioissakaan? Vastaus: eivät tietenkään. Joskus ongelmat ovat sellaisia, että niiden työstäminen vaatii pidemmän ajan, eivätkä helpotu vain ratkaisuihin keskittymällä.

Haluan vielä toistaa sen, etten mitenkään ole ratkaisukeskeisyyttä vastaan. Mielestäni se on tuonut oman tärkeän näkökulmansa psykoterapiohin. Omassa työssänikin ratkaisukeskeisyyden näkulma on vaikuttamassa. En kuitenkaan voi nähdä, eri psykoterapian teorioita ja käytäntöjä toisensa poissulkevina, vaan toisiaan täydentävinä. 

____________________________________________________________________________________

21.6.2015

Furmanin kritiikin kärki pitkien terapioiden osalta kohdistuu psykoanalyysiin ja psykodynaamisiin terapiohin. Hän puhuu yleensä arvostavasti kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Minä olen koulutukseltani kognitiivinen psykoterapeutti, mutta en mitenkään voi olla jyrkän torjuva psykodynammisia terapiota kohtaan. Olen aina ollut kiinnostunut myös psykodynaamisista teorioista ja terapioista, opiskellutkin paljon niitä. Mielestäni ne eivät ole ristiriidassa kognitiivisen psykoterapian kanssa, etenkään silloin kun on kysymys kognitiiviskonsttruktiivisesta terapiasta, jota itse edustan. Luen säännöllisesti arvostamaani Therapeia säätiön lehteä "Psykoterapia", jonka viitekehys on therapeialaisen psykodynaaminen. Mielestäni se on hyvä lehti. Lehden viimeisessä numerossa 2/2015 lehden päätoimittaja Martti Tuohimetsä kirjoittaa pääkirjoituksessa seuraavasti otsikolla "Ihmeellinen medikalisaatio":

"Kun oireet medikalisoidaan, jää lapsuuden, subjektiivisten kokemusten ja kiintymyssuhteiden merkitys sivuosaan, vaikka valtaosalla niin psykoosipotilaiden kuin muidenkin taustasta tutkitusti ja käytännön hoitotyössä todennetusti löytyy vaikeita traumoja, huonoa kohtelua tai välinpitämättömyyttä. Aito paraneminen edellyttää joka tapauksessa psykologisen prosessoinnin sekä hoidollisen vuorovaikutuksen käynnistymistä, pelkkä edukatiivinen ja operationaalinen hoito-ote on silloin riittämätön." Tuohimetsä, Psykoterapia 2/2015, s. 82

" Psykodynaamisen psykoterapian piirissä koulukuntaerot ovat kaventuneet. Freudin keskeisimmät väittämät ovat kestäneet aikaa. Käsitteet, kuten torjuttu tiedostamaton, puolustusmekanismit, historiallisuus, psykoseksuaalisuuden merkitys, transferenssin huomioiminen ja käyttö, ajatusten ja tunteiden kuulosteleminen ja pyrkimys ymmärtää niitä ovat edelleen kumoamattomia eri psykodynaamisia koulukuntia yhdistäviä työkaluja. Menetelmä ei pyri olemaan ensisijaisesti päämäärähakuinen ja edukatiivinen kuten kognitiiviset terapiat. Siinä myös ymmärretään, että toimiakseen oikein kognition on kytkeydyttävä emootiohin, eikä pelkkä järkiperäisyys riitä." Tuohimetsä, Psykoterapia 2/2015, s. 82

Olen samaa mieltä Tuohimetsän kanssa. Mielestäni on vahinko, että kognitiiviset terapiat nähdään tällaisina mekaanisina ja sellaisinahan ne lähes aina julkisuudessa esitetään. Kognitiivisessa terapiasuuntauksessa on paljon erilaisia näkökulmia ja edustamani kognitiiviskonstruktiivisen psykoterapian näkökulmasta voin täysin yhtyä Tuhimetsän edellä lainattuun viimeiseen lauseeseen: "...toimiakseen oikein kognition on kytkeydyttävä emootioihin, eikä pelkkä järkiperäisyys riitä." Tällä tavalla psykoterapian kentällä on mielestäni tapahtumassa kehitystä yhteisen näkemyksen suuntaan myös kognitiivisen psykoterapian ja psykodynaamisen terapain välillä. Tämä voi kuulaostaa uskomattomalta, jos asiaa tarkastelee koulukuntaisesta linnakkeesta, mutta tekemällä käytännön psykoterapiaa ja opiskelemalla laajasti ja avarasti, voi huomata etteivät erot vällttämättä ole niin dramaattisia kuin yleensä esitetään. Minusta on valitettavaa, että kognitiivinen psykoterapia yleensä typistetään kogniiiviseksi käyttäytymisterapiaksi, jossa käyttäytmistä ja kognitioita muuttamalla "päästään" nopeasti ja tehokkasti yhdessä sovittuihin päämääriin ja tavoitteisiin, tai ainakin niin väitetään. Käytännön psykoterapiatyötä tekevät ihmiset tietävät aivan varmasti, ettei ihmisen psyykkinen muutos ja kehitys ole niin yksinkertaista ja mekaanista. Opiskelin kognitiiviskonstruktiivista psykoterapiaa 90-luvun alussa edesmenneen professori Antero Toskalan johdolla. Hän ei millään muotoa edustanut mekaanista käyttäytysmisterapiaa enää silloin, vaikka 60-luvulla hän oli keskeinen henkilö käyttäytymisterapiaa Suomeen tuotaessa.

_____________________________________________________________________________________

23.6.2015

Tuohimetsä kirjoittaa edelleen Psykoterapia-lehden pääkirjoituksessan: "Psykoterapeutit ovat pakkonaimisissa psykiatrian kanssa silloin, kun haetaan Kelan kuntoutusvaroja psykoterapiaa varten. Psykiatrit kirjoittavat vaadittuja lausuntoja melko sujuvasti ja useimmiten asiallisin perustein, vaikka monella heistä ei ole psykoterapeuttista koulutusta tai psykoterapian menetelmien yksityiskohtaisempaa tuntemusta. Psykoterapian merkitys ja paikka on siis käytännössä tunnustettu ja hyväksytty psykiatrian piirissä, vaikka teorioiden tasolla biologisen psykiatrian ja psykodynaamisen psykologian välillä on jännitteitä. Se näkyy monin tavoin esimerkiksi siten, että vaikka perinteistä psykodynaamista psykoterapiaa tehdään edelleen huomattavsti kognitiivisa hoitoja enemmän, sitä ei monesti eri häiriöiden hoitosuosituksissa mainita ollenkaan. Psykiatrisissa työryhmissä kognitiivisiin teorioihin perustuva hoito-ote on nyt muodissa." Tuohimetsä, Psykoterapia 2/2015, s. 81

Edellä lainaamani kohta Tuohimetsän Pääkirjoituksesta on varmasti totta. Minusta on todella valitettavaa, että erilaiset muoti-ilmiöt jylläävät psykiatriassa jatkuvasti. Pitkällä urallani, olen kokenut monen muoti-ilmiön tulon ja menon. Milloin muoti-ilmiö on jokin diagnoosi, milloin jokin hoitokeino tai terapiamuoto. Biologinen psykiatria on ilman muuta ollut voimakas muoti-ilmiö viime vuosikymmeninä. Tunnistan myös tuon kognitiivisen terapianäkemyksen muodissa olon. "Muoti-ilmiöt" ovat todella valitettava piirre erityisesti lääketieteessä, jossa muodeille otollisin alue on juuri psykiatria. Muistan, kun kognitiivinen psykoterapia aikanaan tuli Suomeen, se tuli tietyllä tavalla altavastaajan asemasta ja oli siinä pitkään. Altavastaajan asema johtaa helposti kärjistyksiin, joilla hyökätään valtavirtausta vastaan. Silloin, kun kognitiivista terapiaa, 60-70- luvuilla oppimisterapian nimellä, alettiin toteutta Suomessa se oli vielä kehityksensä alkutaipaleella ja valtavirtaus oli psykodynaaminen ja psykoanalyyttinen teoria ja terapia. Kognitiivinen psykoterapia muotivirtauksena on mielestäni sikäli valitetavaa, että psykoterapian lainalaisuudet ovat pitkälti samat riippumatta teoriasta tai näkökulmasta silloin, kun tehdään pitkää psykoterapiaa. Käytännön psykoterapiaa tekevistä terapeuteista monet eivät vedä tiukka rajaa koulukuntaisuuteen. Tällä hetkellä on tärkeä suuntaus ns. integratiivinen psykoterapia, joka yhdistelee eri teorioihin pohjautuvien psykoterapioiden teorioita ja työskentelytapoja. Tähän suuntauksen katson itsekin kuuluvani.

Psykoterapian alalla parasta olisi dialogi ja näkemysten vaihto eri suuntauksien välillä toisiaan kunnioittaen. Olen koko urani ajan pyrkinyt toimimaan näin hankkien koulutusta psykoterapian eri näkökulmista. Katson, että lähestymistapojen välillä ei välttämättä ole niin suurta ristiriitaa, kuin yleensä esitetään. Olen sitä mieltä, että aito keskustelu voisi olla mahdollista.

_______________________________________________________________________________________

24.6.2015

Tänään minua kuohuttaa, kuten monia muitakin sosiaalisessa mediassa ja muussa mediassa Tapanilan joukkoraiskauksesta eilen tullut tuomio. Minustakin käräjäoikeuden perustelut, että raiskaus ei ole törkeä tuntuvat tässä tapauksessa käsittämättömiltä. Olen urani aikana hoitanut naisia, jotka nuoruudessan ovat tulleet raiskatuksi. Sen aiheuttamat taraumat jättävät jälkensä vuosikausiksi. Psykoterapiassa niitä voidaan käsitellä ja saada niihin apua, mutta tiedän sen olevan iso psyykkinen työ. Tämä tapaus on näin oikeustieteelisen maallikon näkökulmasta törkeä joukkoraiskaus yleisellä paikalla. Sitä pahentaa vielä tekijöiden ylimielinen suhtautuminen uhriin, tuntuu kuin he olisivat olleet "ylpeitä" teostaan tyyliin - "siistiä". Uhri kertoi, että kaikki vain naureskelivat - törkeää ja uhria nöyryyttävää. Kun nainen pääsi kotiin, hän oli heti ovesta päästyään romahatanut polvilleen itkien hysteerisesti. Tiedän, miltä nuoresta naisesta tuntui ja millaisen trauman hän on saanut. Se henkinen haava ei noin vain arpeudu, ainakaan ilman asianmukaista terapeuttista apua.

Sitten toiseen asiaan; MIKSI PSYKOLOGIA EI AIKUISTU? (Susanne Björkholm, Helsingin Sanomat 8.6.2015, s. B7)

Näin kyselee kolumnissaan Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Susanne Björkholm. Hän kirjoittaa ironisesti: "Kehittelin tuossa männä viikolla teorian persoonallisuudesta ja sen kehityksestä. Ei siitä hirveän hyvä tullut, mutta ei yhtään huonompi kuin ne, mitä psykologiassa jo on. Ja tämä on ongelma."

No voi "hyvää päivää", uskon, että siitä ei tullut häävi. Tämä kommentti on todella ylimielinen psykologiaa kohtaan, ei se noin helppoa ole kuin kirjoittaja yrittää vitsikkäästi osoittaa. Millä perusteella hän toteaa, "mutta ei yhtään huonompi kuin ne, mitä psykologiassa jo on". En tiedä, miten hyvin kirjoittaja on perehtynyt psykologiaan, mutta toteamus on käsittämättömän ylimielinen. Millä mandaatilla kirjoittaja puhuu? En tiedä, mikä on hänen suhteensa tieteeseen yleensä ja psykologiaan erityisesti.

Kirjoittaja jatkaa: "Lapsenkengissä taapertavalle tieteelle on ominaista, että jonkin ilmiön selittämiselle on olemassa monta teoriaa. Jokaisella teorialla on kannatajajoukkonsa, kaikki yhtä vakuuttuneita, että juuri se oma on paras ja kaunein." Oi mitä humanististen tieteiden aliarviontia ja tässä mielessä sivistymättömyyttä. Onko filosofia, historiatiede jne. lapsen kengissä. Niissäkin on monia teoriaoita. Otetaan vaikkapa esiin Suomen historiasta vuoden 1918 sota. Edes silloin käydyllä sodalla ei ole yhtä nimeä, vaan monta esim. kansalaissota, vapaussota jne. Merkitseekö tämä että historiatiede ei olekaan tiedetä. Ei tietenkään. Humanistisissa tieteissä on tyypillistä, että ihmistä tai yhteiskuntaa tutkittaessa syntyy monia teorioita smoista ilmöistä, riippuen näkökulmasta. Minusta tämä näkyy kauneimmin filosofiassa, jota pidetään kaikkien tieteiden kehtona. Humanistiset tieteet ovat yhtä kauniita ja arvokkaita kuin luonnontieteet, vaikka niiden teorian muodostus on hyvin erilainen.

Oikean psykologian kannalta on väärä väite kirjoittaa: "Psykologia on kuin jääkiekkoliiga, jossa joukkueet kerääntyvät viikoittain pukukoppiin kehumaan itseään ja haukkumaan muita joukkueita, mutta ei muuta. Joukkueet eivät koskaan kohtaa toisiaan kaukalossa ja pelaa paremmudesta." HE HE, olipas vitsikästä, mutta ei kuvaa millään lailla oikean psykologian todellisuutta. Tuolta se voi näyttää ulkopuolelta, varsinkin jos lukee iltapäivälehtiä tai vastaavia.

Seuraavkasi Björkholm ottaa esiin Darwinin evoluutioteorian ja asettaa Darwinin tutkimuksen tieteellisen teorian kehittämisen malliksi. Olen samaa mieltä Darwinin työn kauneudesta ja se on hyvä esimerkki luonnontieteelisen tutkimuksen menestyksestä. Mutta psykologia ei ole ainakaan persoonallisuusterioiden osalta luonnontiedettä, vaan humanistista tiedettä. Lainaan tähän vielä Björkholmin kirjoituksen lopun: "Miksi näin ei tapahdu psykologiassa? Miksi meillä yhä on kymmeniä teorioita persoonallisuudesta? Suunnilleen samoja, jotka ovat olleet olemassa jo puoli vuosisataa. Ne pyrkivät selittämään ilmiöitä, joten korkeintaan yksi niistä voi olla oikea." Huh huh - mitä tämä on? Vain yksi voi olla oikea. Kylläpä Björkholm pitää persoonallisuuden tutkimusta yklsinkertaisena asiana. Minun näkökulmastani se, että on monia persoonallisuusteorioita, on rikkautta. Niistä kukin on oikeassa omalla tavallaan omassa kontekstissaan ja siten pikemminkin täydentävät toisiaan. Olen sitä mieltä, että psykologian kaltaisessa tieteessä ei milloinkaan päästä siihen että olisi vain yksi teoria persoonallisuudesta. Aivan samoin kuin Suomen historian tutkimuksessa ei päästä siihen, että olisi vain yksi teoria vuoden 1918 tapahtumista. Ja entäs sitten taloustiede? Miltä kkulostaisi taloustiede, jolla olisi vain yksi teoria, jolla selitettäisiin maailmantalous. Yhtä hyvin Björkholmin logiikalla voisi kysyä: MIKSI TASOUSTIEDE EI AIKUISTU?" Talustiede on mielestäni kaunis eimerkki pohjimmaltaan humanistisesta tieteestä, vaikka siinä matematiikalla onkin suuri rooli (kuten muuten nykyisessä psykologiankin tutkimuksessa). On monta teoriaa, jotka täydentävät toisiaan ja käyvät keskenään vuoropuhelua. Ei ole mahdollista päätyä taloustieteessä kaikkien hyväksymään yhteen teoriaan.

Suomenkielessä on ongelmana, että on olemassa tieteelle vain yksi sana "tiede", joka kytkeytyy luonnontieteisiin. Englannin kieli tekee tässä eron: luonnontiede on science ja humanistinen tide on art. Huomanistinen tiede on sama sana, joka suomenkielessä tarkoitta myös taidetta. Tämä on merkillepantavaa, englannin kieli tekee eron ja katsoo humanistisen tieteen olevan "taiteen kaltainen". Mielestäni tämä johtuu siitä, että ihmisen tutkiminen, josta psykologia on erittäin kaunis esimerkki, on taiteen kaltaista työtä. On luonnollista, että ihmistä tutkittaessa esiin nousee kysymyksiä, jotka tuottavat eri näkökulmista erilaisia yrityksiä vastata ja johtavat siten moniin teorioihin, joista yksikään ei selitä kokonaisuutta niin hyvin kuin useiden teorioiden kokoelma.

Kirjoituksensa lopussa Björkholm toteaa: " Psykologia jumittaa, koska sen teoriat eivät ole tieteellisiä. Tieteellinen teoria on muotoiltava niin, että se auliisti paljastaa herkimmät kohtansa kumoamiselle." "Sumeasti muotoiltua ja himmeästi käsitteensä määrittelevää teoriaa ei voi testata. Sellaisia ovat useimmat psykologiset teoriat. Inhimillisempi syy jämähtämiseen on se, että monet psykolgit saavat leipänsä teorioistaan. Psykologisten testien ympärille on rakennettu rahakas bisenes, ja jos persoonallisuuden rakenne selvitettäisiin, tarvittaisiin enää yksi testi."

Testejä käytetään, koska niistä on hyötyä esimerkiksi henkilöitä arvioitaessa. ei kai niistä maksettaisi, ellei ne hyödyttäisi toimeksianatajia. Nämä testaajat käyttävät hyväkseen olemassa olevia testejä ja saavat ilmeisesti aikaan toimeksianatjia hyödyttävää tietoa, koska he ovat valmiita niistä maksamaan. Tässä menee nyt Björkholmilta "puurot ja vellit" sekaisin. Eivät nämä testaajat ole tiedemiehiä, jotka kehittelevät persoonallisuusteorioita ja niihin pohjaavia testejä. Tiedettä tehdään aivan muualla (ts. yliopistoissa) kuin esim. henkilövalintoja tekevien psykologien tutkimushuoneissa.

Koko Björkholmin juttu osoittaa hänen täydellisen asiantuntemattomuutensa humanistisista tieteistä ja niiden teorian muodostuksesta. Erityisesti psykologiasta hänellä ei ole kunnolla tietoa, mutta ennakkoluuloja sitäkin enemmän. Lopun viittaus testien tekemiseen osoittaa sen, ettei hän oikeasti tiedä, miten persoonallisuusteoriat syntyvät tai ovat syntyneet ja myös kehittyvät edelleen. Ne eivät todellakaan ole kehittymättä sen takia, että jotkut saavat rahaa siitä, että käyttävät olemassa olevia testejä. Tiede on aivan toisaalla. Kun luin tätä juttua, luulin, että hän puhuu oikeasti persoonallisuusteorioiden problematiikasta, mutta lopussa huomaan, ettei hän ole ymmärtänyt psykologiatieteen olemusta ja perustaa. Jutun loppu paljastaa, että hän kuvittelee, että rahan takia ei kehitetä hyvää teoriaa ja yhtä testiä. Totean vaan, jos seillainen yksi teoria ja yksi testi olisi mahdollinen, kyllä se olisi jo kehitetty ja se vasta toisikin rahaa.

_____________________________________________________________________________________

 25.6.2015

Tallennan hyviä potilaideni huomioita psykoterapiasta ja jaan niitä ajoittain täällä blogissani. Tässä on muutamia mielestäni osuvia potilaideni tekemiä havaintoja ja kommentteja.

Potilaideni kommentteja psykoterapiasta:

"Terapian keskeinen vaikuttaja on terapeutin hyväksyvä läsnäolo." (mies 32 v.)

"Terapian (terepeutin) tehtävä on auttaa potilasta aloittamaan dialogi itsensä kanssa." (mies 40 v.)

"Terpiassa on kyse: asioiden suhteellistamisesta ja suhteellistumisesta. Kun asiat nostetaan "pöydälle" ja niitä tarkastelaan yhdessä, ne saavat oikeita mittasuhteita." (mies 42 v.)

"Terapian tarve on silloin, kun asiat ovat paisuneet mielessä tai jotkut asiat ovat jääneet liian pieniksi." (mies 42 v.)

_____________________________________________________________________________________

30.6.2015

Harri Hyyppä kirjoittaa Psykoterapia-lehden numerossa 2/2015 sivuilla 155-156 otsikolla "Lasin aika":

"Psykoterapia on avaamisen taidetta. Psykoterapia tekee osaltaan työtä rajojen tunnistamisessa ja kärsimystä tuottavien rajojen madaltamisessa sekä niiden kantamien mahdollisuuksien avaamisessa. Psykoterapia on aina aivan erityinen suhde, samaan aikaan avoin ja suljettu. Ajan kanssa se muuttaa molempia osapuolia."

"Psykoterapia pyrkii auttamaan ihmisiä ulos niistä kuplista, joihin ovat ajautuneet. Psykoterapeuttinen työ koskettaa syvästi kaikkia siinä läsnäolevia, niin harjoittajaansa kuin asiakastakin. Psykoterapeutti joutuu kahden välttämättömän puristukseen - läheisyyden ja välimatkan. On kyettävä liikkumaan kahteen päinvastaisen suuntaan, jotka molemmat ovat sudenkuoppia. Psykoterapeutti voi joutua jomman kumman vietäväksi. Lasi eristää ja ylläpitää välimatkaa. Lasiseinä voi rakentua myös auttamissuhteen sisälle. Empatia estyy, ja puhe muuttuu suhteen sisällä. Lasi tekee ihmisistä asioita ja tutkimuskohteita. Haavoittumisen taito ei enää tunnu tarpeelliselta ja arvokkaalta."

Tämä Harri Hyypän teksti on hyvin puhuttelevaa ja kuvaa miestäni osuvasti psykoterapian ydintä. Hänen kirjoituksensa otsikko "Lasin aika" viittaa nykyisyyteen, jossa keskeinen rakennuselementti on lasi. Samalla, kun se näyttää, saman aikaisesti se myös eristää. Lasi on hyvä symboli nykyajalle. Psykoterapiassakin on korostuneet näkemykset, joissa asiakas on tutkimuskohde, johon sovelletaan menetelmiä, jotka on "tieteellisesti todennettu". Tällöin psykoterapiaan hiipii vaara, että asiakas objektivoidaan tutkimuksen ja menetelmien kohteeksi. Aito psykoterapia on kuitenkin aina kahden subjektin kohtaamista. Sen perustana ei voi olla ainoastaan "objektiivinen" tiede, vaan myös subjektin tiede (oikeastaan siis kahden subjektin kohtaamisen tiede). Subjektin tieteessä psykoterapialla on jo pitkät ja ansiokkaat pertinteet. Niitä vain ei nykyään osata tarpeeksi arvostaa.

____________________________________________________________________________________

6.7.2015

Keskustelin erään psykiatrin kanssa psykoterapiaprosessin jossakin kohdassa ilmenevästä asiakkaan tyytymättömyydestä. Hän totesi, että jokaisessa terapiassa tulee kohta, jossa asiakas tulee tyytymättömäksi terapiaan ja terapeuttiin. Se on hyvin tärkeä vaihe psykoterapiaa ja se pitää puhua totuudellisesti auki. Totuudellisuus on tärkeää, totuus vapauttaa. 

Olen samaa mieltä tästä totuudellisuudesta ja siitä, että terapiassa asiakas tulee jossakin vaiheessa tyytymättömäksi saamaansa terapiaan ja terapeuttiin. Tärkeää on tuoda tyytymättömyys ja epäilykset avoimesti esiin terapiassa, jotta niistä voidaan keskustella. On kuitenkin nykyisin hyvin yleistä, että potilaan tyytymättömyys liittyy siihen, että on olemassa terapeuttisia vaihtoehtoja, jotka tuntuvat hänestä paremmilta ja houkuttelevammilta. Internetistä ja muusta mediasta tulee esiin se, että on paljon tehokkaita vaihtoehtoja - ratkaisukeskeisyys, mindfulness, erilaiset kognitiivisen käyttäytymisterapian muodot jne. - tämä saa asiakkaan epäilemään, että terapiamuoto tai terapia eivät ole oikeita, jos terapeutti ei ole selkeän aktiiviinen ja kohti muutosta johdonmukaisesti ja menetelmällisesti pyrkivä.

Minulle psykotyerapeuttina on ominaista pidättyvyys ja se, etten käytä mitään konkreettisia menetelmiä, vaikka olenkin kognitiivinen psykoterapeutti. Terapiani perustuu keskusteluun ja paljolti siihen, että olen potilaan käytettävissä hänen etsiessään tietään kohti psyykkistä helpotusta ja vapautumista. Jokaisen tie omaan helpotukseensa on erilainen ja hyvin yksilöllinen. Pyrin olemaan prosessissa mukana ilman, että painostan tai johdattelen asiakasta mihinkään tiettyyn. Kun löytöjä ja oivalluksia tapahtuu, ne ovat meidän yhteisiä, eivätkä minun "viisaudessani" aikaansaamia. Pyrin hyvin tasaarvoiseen terapiasuhteeseen, koska katson, että olemme tasaarvoisia, vaikka minä olen ollut asiakkaitani enemmän terapiaproseseissa. Tämä ei kuitenkaan anna minulle mahdollisuutta ylivertaiseen tietämiseen asiakkaani ongelmista ja niiden ratkaisuista.

Edellä kuvaamani voi kuulostaa kummalliselta, mutta niin ajattelen ja niin toimin. Yleensä  saavutan hyviä tuloksia yhteistyössä asiakkaideni kanssa. Mutta on myös epäonnistumisia. On asiakkaita, jotka ovat lopettaneet tyytymättöminä ja päättäneet etsiä itsellen uuden paremman terapian ja terapeutin. On aivan selvää, että kaikissa ihmissuhteissa on sama ongelma, kaikki eivät sovi kaikkien kanssa. Sitä vaan ei voi aina etukäteen tietää, kun terapiaa aloitetaan. Minä en torju ketään, joka haluaa aloittaa minun kanssani terapian. Valinta on aina asiakkaan Hän päättää, hyväksyykö hän minut terapeutikseen vai ei. Minulle on täysin selvää, että joku haluaa vaihtaa toiseen kesken jo aloitetun psykoterapian. Mielestäni olisi hyvä, että tyytymättömyttä käsiteltäisiin keskustellen psykoterapiassa, koska terapeutin kannalta ikävin lopettaminen on sellainen, että potilas ilmoittaa yksikantaan esim. tekstiviestillä: "Lopetan terapian, kiitos kaikesta. Etsin itselleni toisen terapeutin." Tämä on sama kuin seurustelusuhteen päättäminen tekstiviestillä. Kyllä se tuntuu terapeuttia kohtaan loukkaavalta, olenko sellainen, ettei tästä voi edes puhua kassani. Terapian lopettaminen ja terapeutin vaihtaminen saattaa asiakkaasta tuntua vaikealta, mutta kamalaa on mielestäni se, että joku käy terapiassa vain terapeuttia miellyttääksen tai siksi, ettei halua loukata terapeuttia. Se minua kuitenkin loukkaa, jos kanssani asiasta ei puhuta, vaan haudotaan mielessä tyyttymättömyyttä ja kritiikkiä. Avoin ja totuudellinen keskustelu on ihan hyvä, eikä loukkaa millään lailla. On selvää, etten sovi kaikille, jos asiakas niin kokee, on syytä lopettaa. Lopettamisesta on hyvä puhua ja sopia ennen kuin se tehdään. Minä annan lopetta helposti, jos asiakkaasta siltä tuntuu. Minusta on ikävää, jos joku käy vastaanotollani vastenmieleisesti ja kuvittelee, että jossakin on parempi terapia ja terapeutti. Olen sitä mieltä, että sellainen pitää mennä sitten etsimään ja kokeilla. Vaihdon jälkeen on sitten mahdollista kokea toisenlainen terapia ja terapeutti.

Olen psykoterapeuttina kuin F1-kuljettaja: yhtä hyvä kuin viimeineinen ajoni. Jos joku sanoo minusta, että olen hyvä terapeutti, hän kertoo oman kokemuksensa minusta ja saamastaan terapiasta - hyvä niin. Jos joku sanoo, että olen huono terapeutti, hänkin kertoo oman kokemuksensa minusta ja saamastaan terapiasta - hyvä niin. Tämä työ ei anna mahdollisuutta ylpeästi kuvitella, että olen hyvä terapeutti. Olen sekä hyvä että huono - riippuen kokijasta.

Olisi mukava kuulla, mitä ovat myöhemmin kokeneet sellaiset potilaat, jotka ovat vaihtaneet toiseen terapeuttiin ja terapiaan kesken yhteistyömme. Ovatko he löytäneet etsimänsä? Ovatko he tulleet paremmin autetuiksi. Yleensä en kuule lopettajista mitään sen jälkeen, kun he ovat menneet pois. Uskon, että he ovat löytäneet etsimänsä. Jos näitä mietteitä lukee joku aikaisemmin minulla käynyt henkilö, joka on ollut tyytymätön minuun ja vaihtanut, olisi mukava kuulla, miten hän on kokenut uuden terapian. Uskon, että hyvin, koska minullekin on tullut potilaita toisilta terapeuteilta ja he ovat yleensä kokeneet minut hyvänä terpeuttina. (Minulle voi viestittää sähköpostiini: pekka@metsantahti.com)

___________________________________________________________________________________

13.7.2015             

Luin eilen loppuun kirjan: James Davies, Hajalla – Onneton totuus psykiatrian nykytilasta (Basam Books, 2015) - vaikuttava kirja ja ilman muuta lukemisen arvoinen. Lukiessani ihmettelin kuitenkin sitä, miten vähän kirjoittaja käsittelee psykoterapiaa, vaikka on psykoterapeutti. Olen seurannut koko urani ajan psykiatrian biologistumista ja sitä, miten psykologiset ja sosiaaliset aspektit ovat joutuneet yhä enemmän syrjään. Kun aloitin kliinisenä psykologina kokopäiväisesti vuonna 1981 psykiatrisessa avohoidossa Turussa, siellä oli paljon psykologista ja psykoterapeuttista näkökulmaa mukana käytännön työssä. Psykiatrian professorina Turun yliopistossa oli silloin Yrjö Alanen, joka oli psykoanalyytikko ja merkittävä perheterapian ja perheterapeuttisen näkökulman kehittelijä psykiatriassa. Hänen vaikutuksensa tuntui Turussa voimakkaasti koko 80-luvun. (Tuohon aikaan kaikkien Suomen yliopistojen psykiatrian professorit olivat psykoterapeuttisesti ja psykoanalyyttisesti orientoituneita. Se näkyi ja tuntui. ) Sitten lähdin Turusta vuonna 1989 ja tulin Tampereelle. 90-luvulla psykiatrinen kulttuuri muuttui yhä voimakkaammin biologiseksi ja lääketieteelliseksi – diagnostiikka ja lääkitys korostuivat.

Psykoterapia on pysynyt koko ajan tärkeänä hoitomenetelmänä ja kuntoutusmuotona psykiatrian alalla ja sitä on toteutettu Suomessa Kelan tukemana. Julkisessa psykiatriassa psykoterapian soveltaminen on siirtynyt yhä enemmän lyhytterapian ja muiden menetelmien soveltamiseen. Oman työhistoriani aikana psykoterapiassa on tapahtunut muutos kohti diagnoosipainotteista ja menetelmäkeskeistä työskentelyä. Puhutaan tieteellisesti todennetuista menetelmistä, jotka ovat täsmällisesti suunnattuja hoitoja diagnostisesti spesifeihin sairauksiin. On masennukseen ja ahdistuksen eri muotoihin kohdistettuja terapioita jne. Tällaisiin täsmällisesti kohdistettuihin hoitoihin soveltuvat parhaiten lyhyet ja menetelmäkeskeiset terapiat, jotka myös antautuvat tutkimukselle samaan tapaan kuin lääkkeet. Kun potilaalla on jokin diagnostisoitu ongelma, kohdennetaan siihen menetelmäkeskeisesti ”terapialääke” ja sitten sitä voidaan verrata muihin ryhmiin, joille tätä kohdennettua hoitoa ei tehdä. Psykoterapia on yhä enemmän kehittynyt kokonaisvaltaisesta ihmisen kohtaamisesta kohti spesifisti kohdennettua hoito-otetta. Näin ainakin julkisuudessa annetaan ymmärtää. Tosiasia kuitenkin edelleen on, että työskennellessään pitkäjänteisesti Kelan kuntoutusterapiassa psykoterapeutti kohtaa koko ihmisen ja hänen kärsimyksensä. Siinä tilanteessa ei voi kohdentaa työskentelyään vain johonkin spesifiin ongelmaan, vaan ihmiseen kokonaisuutena. Lyhytterapiat ovat tietenkin ongelmaspesifejä ja menetelmäkeskeisiä. Lyhyesti toteutetuissa terapiaoissa ei voida ottaa huomioon koko ihmistä, vaan jokin tarkkaan määritelty ongelma, johon kohdennetaan tarkkaan määritelty menetelmä.

Nyt on ilmeistä, että psykiatriassa tapahtuu jälleen muutosta. Kriittistä kirjallisuutta ja tutkimusta on alkanut ilmestyä viime vuosina kansainvälisesti ja aivan viime aikoina myös Suomessa, josta Daviesin kirja on oiva esimerkki. Samaan aikaan Daviesin kirjan kanssa ilmestyi myös psykologi Aku Kopakkalan kirja Masennus – Suuri serotoniinihuijaus (Basam Books 2015). Siinä Kopakkala tuo esiin samoja kriittisiä tutkimuksia psykiatrian biologistumisesta kuin Davies. Tämän kritiikin esittäminen on kuitenkin vaarallista, sillä esittäessään tätä kritiikkiä television MOT-ohjelmassa viime vuoden toukokuussa hän sai potkut työstään Mehiläisen kuntoutusjohtajana. Tämä tapahtuma mielestäni vahvistaa sen, että jotain on vialla, jos kritiikin esittäjä joutuu vaikeuksiin. Tämähän on sääntö esim. nykyisin Venäjällä, joskin siellä kritiikin esittäjä voi päästä hengestään. Jotain hyvin totalitaarista on systeemissä, jota ei voi kritisoida saamatta ankaraa rangaistusta. Tämä tapahtuma ei anna hyvää kuvaa psykiatrian nykytilasta. Kopakkalahan esitti ainoastaan tutkimuksiin pohjautuvaa kritiikkiä, jota esitetään tällä hetkellä kaikkialla siellä, missä länsimainen psykiatria on valta-asemassa. Minusta oli huomion arvoista viime vuoden kesäkuussa myös se, että hyvin arvovaltaiset psykiatrian edustajat, esim. Hannu Lauerma, jota media paljon käyttää asiantuntijanaan psykiatrisissa kysymyksissä, hyökkäsi avoimesti Turun sanomien kolumnissaan Kopakkalaa vastaan ja vähätteli hänen tieteellistä kompetenssiaan. Lauerman hyökkäys psykiatriaa kritisoivaa psykologia kohtaan oli tämän pätevyyden täydellinen nollaus. Minusta on kummallista, että näitä Kopakkala ja muiden kriittisiä kommentteja ei ole lähdetty tarkemmin analysoimaan ja pohtimaan. Ymmärrän sen, että tällaisten asioiden käsittely julkisuudessa on hankalaa, mutta kriitikon täydellinen nollaaminen ja potkujen antaminen työstään saa ajattelemaan, että kritiikki on osunut kohdalleen: ”Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.” Minusta arvovaltaiselta psykiatrilta on pohjanoteeraus haukkua kriitikon kompetenssi, mutta jättää hänen argumenttinsa täysin huomiotta. Se tuo mielikuvan henkilöstä, joka katsoo muita yläpuolelta alentuvasti kuvitellen olevansa aina oikeassa ilman, että hänen tarvitsisi mitenkään perehtyä esitettyyn kritiikkiin.  

______________________________________________________________________________________